Kiviniemen lammella tapahtuu

piilee kauneutta... Ei ole tehnyt mieli mennä pihalle puuhaamaan. Maa on ollut kovin mustaa ja jäistä. Mieli on ollut laiska näkemään muutosta. Ajatellut, että siinä kestää ikuisuus enemmän, mikäli alan kovin malttamattomana odottelemaan vihreää, kasvua. Olen tehnyt pikaisia kierroksia todeten pienet tuhot ja mustan maan. Eilen menin pihalle oikein ajan kanssa, sateeseen. Kamera kaulassa. Ja mitä vielä! Luonto puskee uumenistaan vahvaa, herkkää ja mitä mielikuvituksellisinta elämänvoimaa. Hitaasti, varmasti ja ilman epäilyksen häivää. Tunsin syvää onnea tuosta kauneudesta, minkä ymmärsin vielä isommin linssin läpi katsoessani. Miten otettu olen tuosta voimasta, millä sieltä tullaan. Talvi ei päästänyt taaskaan helpolla kevättä. Se ei tunnu haittaavan sitä yhtään. Nousee itsevarmuudella ja häikäisee katsojan. Miten usein me takerrutaan pinnalla oleviin asioihin? Miten usein mei