perjantai 26. lokakuuta 2018

R Ä N T Ä Ä

Ulkona sataa räntää. Ihan kauhea sanakin. R Ä N T Ä Ä. Kuin kiukutteleva lapsi.

Syksy vie mieleni jonnekin syvyyksiin, haikeuden lähteille. Tunne saattaa yllättää metsälenkillä, niin kuin juuri tällä viikolla tapahtui. Kehosta purkautuu itku, jonka luonne on yhtälailla suruisa kuin hykertelevä. Kuulostaako tutulta?

Tämä Kiviniemen lammen läheisen auringonkukkapellon jäähyväisiään jättävä yksilö sai myös aikaan sisälläni yllättävän tunnekuohun. Ihmettelin ääneen tuota syvää haikeutta ja samalla en voinut olla ihastelematta miten paljon yksi kuva voi kertoa.

Mitä kuva synnyttää Sinussa?

Syksyn väriloisto ja riemukkuus oli tänä syksynä jotenkin aivan maagista. Uskon, että syksyn väriloistolla on meille iso merkitys jaksamisen kannalta. Siksi kävelyt säässä kuin säässä palkitsee. Luonto ikään kuin kierrättää meille sen mitä se ei enään itse tarvitse. Lehtivihreä säilöytyy kasvin talvehtivaan osaan ja väriloisto on valmis meidän energian tankkausta varten. Ja elämä valmis jatkumaan taas ensi keväänä. Näin kaikki jaksamme ja selviämme talven yli.

Tämän syysasterin kukintoa odottelin jo kovin malttamattomana. Se ei ollut suinkaan ajoissa, vaan kovin jäljessä aikataulustaan viime vuoteen verrattuna. Kuiva ja kuuma kesä viivästytti kukintoa vaikka kasvi oli aivan täydessä kasvussa.

Tänä kesänä olen häikäistynyt luonnon kyvystä sopeutua ja selvitä. Luonto osaa säästellä voimiaan, kun tilanne on tiukka. Jotain voi jäädä saavuttamatta, mutta ajan kanssa luonto rakentaa itsensä taas toimintavalmiuteen. Ihan kuin meillä ihmisilläkin, luonnolla on sisään rakennettu erityisvoimia elämästä selvitymiseen tiukan paikan jälkeen. Ottaa oman aikansa, mutta me selvitään. Se vatii vain rehellistä itsensä kuuntelemista. Aivan kuin luonto on viisaudessaan yhteydessä kaikkeen ympäröivään itseään ja voimavarojaan vaalien.

Saatoin hieman hätääntyä siitä, etten ehtinyt riittävästi kylpeä ruskassa. Tuolla metsässä, missä sieluni sai puhdistuksen, sain huomata miten väriloisto jatkui. Puiden jäätyä alastomiksi, maa antaa juuri nyt kauneintaan. Suosittelen lämpimästi metsään menemistä ihan vain haahuilemaan. Ota vaikka kamera mukaan, jos olet samanlainen linssihörhö kuin minä.😀

Olen ennenkin tätä perspektiiviä julistanut, mutta kun se vaan on niin upeaa. Kameran objektiivi vaihtuu vähän väliä makrosta normaaliin ja takaisin. En ole mikään tekninen taituri ja terminologia on minulle aivan hepreaa, mutta rakastan visualisointia! Ei tarvitse olla mestari mestaroidakseen.😉

Koen, että linssin kautta rakentuu maailmoja. Lapsena ne rakentui aivan helposti omassa päässäni ja lempileikkipaikkojani olivatkin lähiön pienet metsät ja tätini maatila kesäisin. Opin taitoja, joita kuvittelin ihan jokanaisen taidoiksi. Kuten lehmien kutsumisen laitumilta lypsylle 'prrrrtuuuuuiiii Mansikki', tiedätkö? Mieheni aivan häkeltyi taidostani ja tajusin heti erityistaitoni.😁

Nyt nuo maailmat piirtyvät kuvissa ja läikähdyttelee sielunmaisemaa. Ehkä jopa hieman kaihoisana ja kateellisena tuolle lapsenomaiselle kyvylle elää tässä ja nyt. Läsnä.

Tuolla metsässä ja kuvissa tuo mielikuvitus on eloisana ja palauttaa läsnäoloon. Itselläni se vaikuttaa vahvasti kykyyni kuulla itseäni, kehoani ja tuntemuksiani. Metsässä olo rauhoittaa, senhän me suomalaiset tiedämme. Kuinka moni meistä ottaa aikaa hyödyntääkseen tuota vaikutusta ja miksi se on välillä täysin unohduksissa?

Minulle tuo unohdus tapahtuu helposti. Irtaannun läsnäolosta ja mieleni seikkailee vallattomasti mahdollisuuksien maailmoissa, ideoissa, tapahtumissa tai lähtee vellomaan  epäonnistumisen peloissa. Hetken aikaa saattaa vierähtää ennen kuin tajuan tilanteen luonteen, mutta siihen minulla on keino.

Teen läsnäoloharjoituksia ja menen luontoon. Omaan pihaan, metsään tai kävelylle. Nämä keinot ankkuroi minua takaisin läsnäoloon ja uskallan myöntää, etten selviäisi järjissäni ilman näitä apuja. Läsnäoloa vahvistavat harjoitukset, metsässä kuvailu ja kulkeminen, ihmettely ja hengittely. Koskaan pettämättä. Kuvat toimivat, jopa näin jälkikäteen, myös ankkureina läsnäoloon.



Ihanaa, kun jaksoit lukea syysaatoksiani. Kuulen mielelläni Sinun syysaatoksiasi!

Toivottavasti inspiroiduit myös vaalimaan omaa läsnäoloasi 😊.

Hykertelevin syysterveisin,
Virpi

Läsnäolotaitojen valmennuksistani lisää täältä tai soittamalla minulle suoraan 0400801137.

Lue lisää ruskasta täältä.

tiistai 9. lokakuuta 2018

Entä sitten

vaikka on jo syksy.. Onneksi kesä säilyy kuvissa ja on tässä syksyssä valtava määrä ihasteltavaa. Aivan yltäkylläistä on silmien ravinto.

Kesä oli itselleni nautintoa ja kertakaikkiaan jouduin opettelemaan VAIN OLEMISTA. Oikeasti. Kuumuus oli kropalle liikaa (ei, en valita), fysiikka ei vain kestänyt. Ultra kova kuumuus on aina ollut minulle liikaa. Se vähän niinkuin sulattaa minut, fyysisesti ja henkisesti. Eli siis todellakin vain rentoilin helteiden ajan. Tai siis opettelin vain olemaan pakon edessä...

Kesän päästyä toden teolla alkuun oli edessä myös Avoimet Puutarhat päivä heinäkuun alussa ja puutarhani oli avoinna vierailijoille. Nautin päivästä erityisesti siksi, että on ihanaa tavata yhtälailla puutarhailuun hurahtaneita kanssaihmisiä.

Puutarha ei edelleenkään ole lähimainkaan valmista missään muotoa, mutta olen päättänyt opetella elämään sen kanssa. Oikeastaan oikein pröystäilemään ajatuksella, ettei se oikeastaan merkittävästi edes edisty kesässä.

Aika julkeaa, eikös.😆

Puutarha elää eloaan ja saan kunnian palvella sitä koittaen soveltaa siihen kaikenmaailman hömpötyksiä. Puutarha pistää minut sitten aina, sopivaksi katsominaan väliajoin, palaamaan totuuden äärelle ja ihastelemaan vain sitä olevaista mikä edessä piirtyy. Välillä oikein unohdunkin ihmettelemään sitä, varsinkin kamera kädessä.

Päivän päätteeksi ihan parasta on piiloutua riippumattoon ja  kuunnella ihan hiljaa ympäröivää maailmaa. Tästä taisi muodostua lempipaikkani puutarhassa tänä kesänä.














Ainiin, ja jotain tuli valmiiksikin! Tämän kivimuurin saimme mieheni kanssa yhteisvoimin pykättyä kasaan ja istustusviimeistelyt jatkuu edelleen. Ajatuksena on laitella erilaisia matalia havuja, jotta silmänruokaa riittäisi talvenkin lävitse.

Nyt nautiskellaan täysillä syksystä ja viileästä säästä. Puuhaaminenkin sujuu paremmin, kun pelkkä ajatteleminen ei kirvoita hikipisaroita. Ekana pakkasaamuna ulkoilin tietysti kamera kaulassa... Ai, että näissä näkymissä sieluni jostain syystä pakahtuu -sellaiseen elämään kuuluvaan kauniiseen haikeuteen.



Mukavaa, raikasta ja kirpakkaa syyseloa jokaisen arkeen!😘



maanantai 30. huhtikuuta 2018

Pinnan alla

piilee kauneutta...






















Ei ole tehnyt mieli mennä pihalle puuhaamaan. Maa on ollut kovin mustaa ja jäistä. Mieli on ollut laiska näkemään muutosta. Ajatellut, että siinä kestää ikuisuus enemmän, mikäli alan kovin malttamattomana odottelemaan vihreää, kasvua. Olen tehnyt pikaisia kierroksia todeten pienet tuhot ja mustan maan.






















Eilen menin pihalle oikein ajan kanssa, sateeseen. Kamera kaulassa.
Ja mitä vielä!



Luonto puskee uumenistaan vahvaa, herkkää ja mitä mielikuvituksellisinta elämänvoimaa. Hitaasti, varmasti ja ilman epäilyksen häivää.


Tunsin syvää onnea tuosta kauneudesta, minkä ymmärsin vielä isommin linssin läpi katsoessani. Miten otettu olen tuosta voimasta, millä sieltä tullaan. Talvi ei päästänyt taaskaan helpolla kevättä. Se ei tunnu haittaavan sitä yhtään. Nousee itsevarmuudella ja häikäisee katsojan.



Miten usein me takerrutaan pinnalla oleviin asioihin? Miten usein meillä ei ole aikaa pysähtyä tai ehkä oikeammin malttia tarkestelemaan asioita lähemmin? Miten paljon kauneutta tai upean ihmeellistä on missä vain, luonnossa tai ihmisissä -asioissa ylipäätään mikäli vain olemme valmiita näkemään sen?





















Sitä minä vain tänään mietin. 😊 Nyt voisikin auringon paisteen kunniaksi käydä istuttamassa rhodon metsäpuutarhaan💚


Ihanaa vapun ja kevään tulon juhlaa siinä samalla!
-Virpi