Kiviniemen lammella tapahtuu

..lähimetsä ja luontoyhteys ovat nousseet entistä tärkeämmäksi lähes jokaiselle.  Aikanaan , kun ryhdyin opiskelemaan  puutarhuriksi, vuonna 2010, olin oivaltanut luonnon hoitavan minua niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Huomasin, että osasin tiedostamattakin hakeutua puutarhaani tai metsän syvyyksiin, kun tarve vaati. Oikeastaan juuri se tarve veti minut voimakkaasti vihreän hoivan äärelle. Kiinnostus puutarhan terapeuttisiin vaikutuksiin vei luonnollisesi opiskelemaan puutarhaterapiaa ja siitä luontevasti mindfulnessiin tutustuttuani syntyi Puutarhassa pysähtymisen taito -palveluni. Opiskeltuani mindfulness-ohjaajaksi loin Metsäläsnäolo -palvelun, jossa läsnäolo, itseymmärrys ja luontoyhteys vahvistuvat harmoniassa. Ja koska nämä ovat minulle sydämen asioita, iloni on ollut suunnaton, kun olen saanut tämän vavisuttavan vuoden aikana seurata miten ihmiset ovat rientäneet luontoon sankoin joukoin. Hädän hetkinä olen huomannut, että turva ja lohtu on lähellä ja monis

Talvea vielä odotellessa minulla alkaa kyllä kevät jo olla mielessä... Syksyä on tuntunut tänä talvena riittävän. Eihän siinä mitään, koen syksyn hyvin maadoittavana aikana. Todella tarpeellisena vaiheena kesän jälkeen. Keväällä sitä ei uskoisi miten elokuussa alkaa jo hieman haaveilemaan arjen palautumisesta uomiinsa. Viilenevistä keleistä haaveillen ja samalla hiukan syyllisyyttä potien. Sitä on vaikea kuvitella, varsinkin nyt. Keskellä syksyisen keväistä talvea. Onnekseni ympärilläni on paljon ihania luontopaikkoja, missä käydä palautumassa, voimistumassa ja ihan vain nauttimassa kaikesta siitä visuaalisesta herkusta, mitä ympäristö näilläkin keleillä meille antaa. Esimerkiksi, tämä metsä alakuvassa tarjoaa niin uskomattomia sammalkeitaita, että hengästyttää. Samassa metsässä voi kulkea myös kallioisella polulla, missä pienellä ripauksella mielikuvitusta maisemat vaihtuvat aivan lapin maisemien tunnelmiin. Oletko sinäkin antanut itsellesi ihania metsäkylpyjä? Täällä It

miten paljon ihminen saakaan toivosta! Menemme toivossa kohti tuntematonta sydämissämme ajatus hyvästä, paremmasta tai tavallisesta, juuri minulle ja rakkailleni riittävästä. Niinkuin tuo lehti, joka puskee maan turvallisesta pesästä kohti valoa, lähdemme mekin joka kevät kohti tuntematonta, uutta. Istun puolikuntoisena rankan parin päivän jälkeen koneen äärellä ja haluan vain ulos puutarhaan. Päädyn sallimaan itselleni ulkoilun. Ulkona touhutessani mietin, olenko ollenkaan opetuksieni mallikuva.. En, en ole. Humpsahdan kuvaamaan puutarhaa ja hengähdyksissä kyykkimään parhaita kuvakulmia ulos puskevista taimista. Puutarhasaksia hakiessani havahdun tähän kysymykseen. Elänkö niinkuin valmennan? Kannustan. Toivon, että inspiroin. Opettelen myös elämään itselleni paremmin, ympärillä oleville paremmin. Tiedän varsin hyvin sen, kun en riitä. Kun tahtoisin olla enemmän. Ylettyä kauemmaksi. Nopeammin. Jos en tietä

" Kevät. Se hiipii talven kainaloihin, salaa. Antaa talven luulla, että he elävät rinta rinnan. Sitten alkaa taisto. Kumman voimat voittavat. Kumpi saa luonnolta tukea ottaakseen ohjan. Talvi taistelee, näyttää vielä kerran voimansa, mutta joutuu luovuttamaan. Aurinko antaa keväälle siivet. Säteet lämmittävät lumen ja jään. Talvi joutuu väistämään. Tällä kertaa. Sen aika kuitenkin koittaa, mutta ensin keväällä on tärkeä tehtävä. Kevät tuo toivon. Energian ja valon. Se lämmittää auringon avulla ensin pikkuhiljaa ja sitten voimalla, kunnes luottamus kevääseen on saavutettu. Silloin kaikki lähtee roihuamaan. Kasvun voima on valtaisa ja pian huomaamme miten se on peittänyt meidät vihreään. Hellivään, elämän vihreään. Vuodenajoissa piilee ihmismielelle loputtomat mahdollisuudet löytää lohtua ja toivoa, luvan elää mukana ja sallia kaikki vaiheet myös omassa elämässä. Ja aina tulee toivo. Kevät, jonka elämänvoimaa pursuava energia ja luomisvoima on aina yhtä käsittämä

Ulkona sataa räntää. Ihan kauhea sanakin. R Ä N T Ä Ä. Kuin kiukutteleva lapsi. Syksy vie mieleni jonnekin syvyyksiin, haikeuden lähteille. Tunne saattaa yllättää metsälenkillä, niin kuin juuri tällä viikolla tapahtui. Kehosta purkautuu itku, jonka luonne on yhtälailla suruisa kuin hykertelevä. Kuulostaako tutulta? Tämä Kiviniemen lammen läheisen auringonkukkapellon jäähyväisiään jättävä yksilö sai myös aikaan sisälläni yllättävän tunnekuohun. Ihmettelin ääneen tuota syvää haikeutta ja samalla en voinut olla ihastelematta miten paljon yksi kuva voi kertoa. Mitä kuva synnyttää Sinussa? Syksyn väriloisto ja riemukkuus oli tänä syksynä jotenkin aivan maagista. Uskon, että syksyn väriloistolla on meille iso merkitys jaksamisen kannalta. Siksi kävelyt säässä kuin säässä palkitsee. Luonto ikään kuin kierrättää meille sen mitä se ei enään itse tarvitse. Lehtivihreä säilöytyy kasvin talvehtivaan osaan ja väriloisto on valmis meidän energian tankkausta varten. Ja elämä valmis jatkum

vaikka on jo syksy.. Onneksi kesä säilyy kuvissa ja on tässä syksyssä valtava määrä ihasteltavaa. Aivan yltäkylläistä on silmien ravinto. Kesä oli itselleni nautintoa ja kertakaikkiaan jouduin opettelemaan VAIN OLEMISTA. Oikeasti. Kuumuus oli kropalle liikaa (ei, en valita), fysiikka ei vain kestänyt. Ultra kova kuumuus on aina ollut minulle liikaa. Se vähän niinkuin sulattaa minut, fyysisesti ja henkisesti. Eli siis todellakin vain rentoilin helteiden ajan. Tai siis opettelin vain olemaan pakon edessä... Kesän päästyä toden teolla alkuun oli edessä myös Avoimet Puutarhat päivä heinäkuun alussa ja puutarhani oli avoinna vierailijoille. Nautin päivästä erityisesti siksi, että on ihanaa tavata yhtälailla puutarhailuun hurahtaneita kanssaihmisiä. Puutarha ei edelleenkään ole lähimainkaan valmista missään muotoa, mutta olen päättänyt opetella elämään sen kanssa. Oikeastaan oikein pröystäilemään ajatuksella, ettei se oikeastaan merkittävästi edes edisty kesässä. Aika julkeaa, ei